Agape on kreikkaa ja tarkoittaa ehdotonta, epäitsekästä rakkautta, joka ei perustu tunteisiin, vastavuoroisuuteen tai henkilökohtaiseen hyötyyn. Agapen ajatus on vaikuttanut poliittiseen ajatteluun monella tavalla. Martin Luther King Jr. käytti agapea aktiivisesti kansalaisoikeusliikkeessä – vastustajan kohtaaminen rakkauden eikä vihan kautta – mikä teki liikkeestä moraalisen voiman.
Poliitikon tehtävä on palvella kaikkia – myös vastustajia ja marginalisoituneita – eikä vain omaa äänestäjäkuntaa. Retoriikka ja johtajuus viestinnässä tarkoittaa, että puhut toisen parhaaksi, et vain voittaaksesi argumentin, mikä rakentaa luottamusta pitkällä välillä. Kansainvälisessä politiikassa agape tarjoaa ajatuksen, että myös vihollismaata kohdellaan ihmisarvoisesti, mikä voi avata rauhan teitä. Agape ilmenee myös parisuhteessa ja ihmissuhteissa yleensä. Käsittelen agapea lähinnä kehityspsykologian, uskonnollisfilosofisen ajattelun ja politiikan näkökulmista.
Rakkaus transpersonaalisena tietoisuuden kehitysvaiheena
Tietoisuuden kehitysmalleja kuvaavat Jean Piaget, Lawrence Kohlberg ja Clare Graves. Heidän mukaansa ihmisen tietoisuus kehittyy vaiheittain. Jokainen vaihe ei korvaa edellistä, vaan sisällyttää sen ja ylittää sen. Politiikka heijastaa aina sen tekijöiden tietoisuuden tasoa. Rakkaus tietoisuuden korkeimpana vaiheena EI tarkoita kaikkien halaamista. Se tarkoittaa kykyä toimia jokaisen vaiheen sisällä ilman, että mikään vaihe hallitsee sinua. Se voi kysyä, mikä on oikein seuraavalle sukupolvelle. Tämä on poliittisesti vaikeaa, koska demokratia palkitsee lyhyen aikavälin ajattelua. Rakkauden tasolla toimiva poliitikko ei tarvitse vihollisia, koska motivaatio tulee sisältä, ei reaktiona johonkin ulkoiseen. Kohlbergin korkein moraalivaihe – ja agapen logiikka – on valmius kärsiä itse sen sijaan, että siirtää kärsimyksen toiselle. Politiikassa tämä tarkoittaa: kerro totuus, vaikka se maksaa ääniä.
Tunnepohjainen rakkaus on usein intohimoa ja ehdollista. Jos rakastat, niin minäkin rakastan…Rakkaus kehittyy konfliktien kuten pettymysten ja sisäisten ristiriitojen kautta, jos molemmat niin tahtovat. Sielullinen rakkaus eli Agape ei nouse rektioista, tarpeesta tai draamasta. Se on kykyä nähdä toinen sellaisena kuin hän on. Se ei synny tunteesta vaan kypsyydestä.
Nouseeko reaktiot menneisyyden tapahtumista, traumoista vai kulttuuristamme?
Pelkään pimeää, kovia ääniä, kosketusta… tai mistä juontaa esim. russofobia? Rakkaus ei voi syntyä siellä, missä ihminen on jatkuvasti selviytymistilassa: kovetan itseni ja asetan rajat tai rakennan suojamuurin. Minä vastaan sinä.
Pystynkö konfliktin keskellä ajattelemaan sortumatta välittömään reaktioon, että me ollaan tässä yhdessä ja se sattuu, mutta meidän suhteemme on tärkein. Miten selviämme yhdessä? Voima nousee suhteen/kansakunnan hyväksi. Sitä kutsutaan relationaaliseksi voimaksi. Me rakastamme toisiamme. Miten teemme toimivan suhteen? Miten rakennamme toimivan yhteistyön? Kulttuurimme opettaa meitä pitämään puolemme (rajat) ja olla riippumattomia. Ihmissuhteet eivät toimi tällä voimalla. Rakkaus ei kasva pelosta, puolustuksesta ja reaktiosta. Siksi ei kysytä rakastatko sinä. Missä tilassa sinun tietoisuutesi on silloin, kun sinua satutetaan tai sinuun sattuu? Me elämme kulttuurissa, joka on opettanut meidät selviytymään yksilöinä tai kansakuntana.
Me elämme kulttuurissa, joka ei ole opettanut meitä pysymään yhteydessä silloin, kun meitä sattuu. Meidän suhteemme ei kaadu meidän riitoihimme, vaan meidän suhteemme kaatuu siihen, että me emme osaa korjata niitä – suhde kaatuu korjauksen puutteeseen. Molempien osapuolten oivallettua tämän, asioille voi tehdä jotain. Se ei ole ongelma, että meidän suhteessamme syntyy riitoja, erimielisyyksiä tai me koetaan pettymyksiä, loukkaannutaan…se on inhimillistä. Nämä ei ole merkki huonosta suhteesta, itseasiassa päinvastoin. Se on merkki siitä, että suhde on silloin elossa.
Todellinen ongelma on se, että me emme palaa yhteyteen. Me emme osaa korjata, ei uskalleta pysyä siinä epämukavuudessa tarpeeksi kauan. Meitä ei ole opetettu korjaamaan. Me elämme kulttuurissa, joka ei edes tunnusta tätä disharmoniaa. Meille on opetettu ajatus, että hyvä suhde tarkoittaa helppoutta, jatkuvaa ymmärrystä ja harmoniaa.
Tämä ei ole aikuisen todellisuus. Se on lapsen fantasia. Jokaisessa aikuisessa suhteessa tulee väistämättä se hetki, jolloin toinen ei olekaan turva ja ymmärtäväinen. Se sattuu ja osuu haavaan, jota me ei itsekään tunnisteta. Mitä tapahtuu sen jälkeen? Korjaus ei ole anteeksipyyntö teknisenä suorituksena, kuten meille on opetettu. Korjaus ei ole se, että ”mennään tästä vain eteenpäin...” tai lakaistaan asia maton alle. Korjaus on palaaminen yhteyteen! Korjaus on vastuun ottaminen omasta toiminnasta/reaktiosta. Korjaus on halua ymmärtää, ei voittaa. Ja korjaus on kykyä sanoa, ”et hei, mä katosin hetkeksi, mut nyt mä palaan sun luo.” Näin se menee läheisissä ystävyyssuhteissa, politiikassa ja kansakuntien välisissä suhteissakin kuten Gandhi ja kumppanit sen todistavat.
Miksi ihminen ennemmin puolustautuu kuin palaa yhteyteen?
Minkä takia rakkaus katoaa juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan? ”We all marry our unfinished business.” Me kaikki menemme naimisiin meidän oman keskeneräisyytemme kanssa. Ja näin se tapahtuu politiikassakin! Sinä et valitse puolisoasi/kumppaniasi sattumalta. Sinä et valitse häntä siksi, että hän täyttäisi sinut jotenkin jostain tyhjyyden tilastasi täysinäiseksi ihmiseksi. Tai et valitse ihmistä, että hän parantaisi sinut. Todellisuudessa sinä valitset ihmisen, joka osuu siihen sinun vanhaan haavaasi. Sinä valitset ihmisen, joka aktivoi sen kohdan, jossa sinun oma kehityksesi on jäänyt kesken. Sinä valitset ihmisen, joka ei anna sinulle sitä, mitä sinä et saanut myöskään lapsena.
Toinen koskettaa sinussa jotakin syvää, jotain tuttua, jotakin, joka tuntuu kodilta ja joka myöhemmin tuntuu kivulta. Ja tämä ei ole virhe. Tässä ei ole tapahtunut minkäänlaista virhettä tai se ei ole huono valinta. Eikä se ole väärä valinta. Se, mikä satuttaa on usein se sama asia, joka voi parantaa. Sillä ehdolla, että meidän tietoisuutemme täytyy kasvaa, jolloin parantuminen mahdollistuu. Tässä kohtaa tulee se ratkaiseva raja, joka usein unohdetaan. Kasvu ei tarkoita sitä, että kumppanin kuuluisi rauhoittaa minut silloin, kun minä huudan, kun minä syyllistän tai kun minä menen reaktiiviseksi. Kasvu ei tarkoita sitä, että rakkaus olisi sitä, että se toinen kestää minun sisäisen lapseni minun puolestani. Vaikka se joskus suhteessa näin meneekin ja meidän kehityksemme ”välivaiheessa”.
Lopputulos on ihan jotain muuta, jota me haemme. Se on päinvastoin. Jos meidän oma tietoisuutemme ei kasva/kehity, yritämme aina saada toiselta sen, mitä me emme saaneet lapsuudessamme. Me vaadimme, painostamme sitä toista ihmistä, me romahdamme tai vetäydymme. Reagoimme kuten lapset, vaikka me olemme aikuisia. Jos toinen koko ajan kannattelee ja rauhoittelee meitä reaktioissamme, silloin oma keskeneräisyytemme ei muutu kehitykseksi. Se muuttuu toistoksi. Me kiihdymme yhä uudelleen ja toinen kannattelee yhä uudelleen. Me yritämme saada toiselta turvaa, jota isä tai äiti ei meille antanut. Ja se toinen sen tarjoaa ja yrittää sen tarjota kerta toisensa jälkeen ja sama toistuu seuraavassa riidassa. Toistoissa ei yhtään mikään kehity. Mutta…jos tietoisuutemme kasvaa, niin tapahtuu jotain ihan muuta. Silloin suhteesta ei tule paikka, jossa toinen on vastuussa minun haavastani, vaan siitä tulee paikka, jossa haava tulee näkyviin ja me voimme ottaa sen omalle vastuullemme 😊.
Rakkaus ei tällöin tarkoita, että minua kannatellaan minun reaktiivisessa tilassani. Rakkaus tarkoittaa, että minulta odotetaan aikuisuutta. Voidaan kysyä, missä tietoisuuden tilassa Suomi ja sen päättäjät kollektiivisesti ovat? Pystymmekö kyseenalaistamaan tehdyt ratkaisut konfliktien suhteen kansallisesti ja ehkä geopoliittisestikin. Olemmeko jääneet kiinni yhteen totuuteen?
Kolme sisäisen toimijan tilaa
Missä tilassa olemme, kun oma haavamme aktivoituu? Aikuisen vai lapsen tilassa? Miksi rakkaus häviää juuri silloin?
Meissä on kolme sisäistä toimijaa
- wounded child
- adaptive child
- wise adult
”Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset.
Nyt kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen.”
Meidän toimintamme voidaan jakaa kolmeen sisäiseen toimijaan, jotka vaihtelevat eri tilanteissa. Ensimmäinen lapsi on ns. haavoittunut lapsi meissä, joka tulvii tunteita, tuntee hylätyksi tulemista, kokee häpeää ja turvattomuutta. Se ei ole mitenkään järkevä, looginen ja neuvottelematon. Se reagoi, jos joku sanoo meille väärällä äänensävyllä, ei vastaa meille tai unohtaa meidät. Silloin haavoittunut lapsi aktivoituu meissä. Meidän kokemuksemme on usein paljon suurempi kuin tilanne oikeasti on. Ei sen takia, että me liiottelisimme vaan siksi, että haavamme on vanha.
Toinen lapsi on selviytyjä, joka taipuu em. tilanteista nopeasti ja automaattisesti. Tämä osa ei pysähdy, ei kysy. Tämän tehtävä on tehdä se, mikä joskus ennenkin toimi ja auttoi vastaavissa tilanteissa. Se on joku näistä kolmesta: ”fight”, tai ”flight” tai ”fix”. Selviytyjä hyökkää toista kohtaan tai vetäytyy tai korjaa, miellyttää tai pelastaa. Selviytyjä ei ole tyhmä tai paha. Se on ollut nerokas jo lapsuudessakin. Se on pitänyt hengissä, suojannut ja auttanut selviytymään. Selviytyjä ei osaa rakastaa – vielä. Kyse ei ole siitä, etteikö hän haluaisi rakastaa. Sen tehtävänä on ollut selviytyä. Sen tehtävänä ei ole palvella kahden ihmisen välistä yhteyttä, koska se on ns. selviytyjä.
Kolmas toimija meissä on ns. viisas aikuinen, joka
- kykenee pidättäytymään
- kykenee pysähtymään
- joka näkee kokonaisuuden
- joka ottaa vastuun suhteesta
- ei tukahduta tunteita
- ei kiellä, että hänellä on haava olemassa
- ei yritä olla parempi kuin muut
- ei anna reaktion ohjata toimintaa
Tässä tilassa korjaaminen tulee mahdolliseksi, vastuun ja rakkauden kantaminen mahdollistuu. RAKKAUS EI OLE MAHDOLLINEN ILAMAN TÄTÄ VIISASTA AIKUISTA! Meillä on oikeus odottaa perustuslainkin valossa Suomen ylimmältä päättäjätasoltakin aikuisuutta. Heränneet ihmiset tietävät, että ”vain tosiasioiden tunnustamisen kautta” on mahdollista kasvaa kansakuntana aikuisen vastuulliseen rooliin.
Kohlbergia lainaten, kerro totuus, vaikka se maksaa ääniä. Rakkauden tasolta toimiva poliitikko on usein liian edellä aikaansa – tai hänet tulkitaan heikoksi, koska hän ei hyökkää. Historiassa tämän tason hahmot – Mandela, Gandhi ja King – tarvitsivat kriisin, joka nosti heidät esiin. Käykö meillekin kansakuntana näin, että kriisin kautta viisas aikuinen kuoriutuu kaiken itsekeskeisyyden, vihan ja tuhon saattelemana. Toivottavasti sitä ennen tapahtuu päättäjiemme herääminen egon kuplasta.
Onko rakkaus vaativaa?
Ei siksi, että rakkaus olisi vaativaa, vaan sen takia, että rakkaus vaatii sellaista tilaa, jossa reaktio ei johda ja vie meitä. ”Nyt kun olen mies, olen jättänyt sen, mikä kuuluu lapsuuteen…” Lapsi toimii mielijohteesta, aikuinen ei. Kun meistä tulee aikuinen, se ei tarkoita virheettömyyttä, mutta viisaan aikuisen asettumista ohjaavaan rooliin. Reaktiot tuntuvat hyviltä (saa ilmat pihalle), mutta ne tuhoavat ihmissuhteet ja tuhoavat kansakunnat. Suuruuden tunto, jonka reaktiot saavat aikaan tuntuu hyvältä. Huutaminen tuo voiman – ja jopa ylemmyyden tunnon ja hetkellisen toivotun helpotuksen. Pääsemme pois omasta haavoittuvuudesta ja häpeästä. Se, että me väitämme aina olevamme oikeassa, tuntuu turvalliselta. Reaktio helpottaa oloa, mutta viisas aikuinen on oikeasti se, joka voi rakentaa rakkautta. Me haluamme itseasiassa kokea, kun rakkaus toimii kauttamme. Haluamme päättäjiemme ymmärtävän oman keskenkasvuisen toiminnan järjettömyyden! Uhoamalla ja ilkeämielisellä loan heittämisellä yhteys katkaistaan tiedostaen tai tiedostamatta. Egojen parku kertoo tunnereaktiosta, jossa viisas aikuinen on henkisesti taantunut lapsen tasolle.
Tietoisuuden siirtymä tasolta toiselle Paavalin kuvaamana
”Kun olin lapsi, puhuin kuin lapsi, ajattelin kuin lapsi, päättelin kuin lapsi. Kun minusta tuli aikuinen, hylkäsin lapselliset tavat. Nyt näemme kuin kuvastimesta, kuin arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin. Nyt tunnen vajavaisesti, mutta silloin täydellisti, niin kuin minut itsenikin tunnetaan.”
Lapsesta aikuiseksi on yhtä kuin reaktiivisuudesta kohti sitä, että persoona ei enää ohjaa meitä. Nyt yhdistämme kaksi maailmaa, joita itseasiassa harvoin asetetaan rinnakkain. Me yhdistämme modernin psykologian ja neurobiologian Paavalin rakkausopetukseen Korintilaiskirjeessä. Ne puhuvat samasta asiasta eri kielillä. Paavalin kuuluisa rakkauden ylistys ei ole tunnepuhetta, vaan se on tietoisuuden kehityksen kuvaus.
Paavali kuvaa meidän tietoisuutemme siirtymää tasolta toiselle. Jos tätä katsotaan psykologian ja neurobiologian silmin. Ihminen ei ole sama koko ajan. Me siirrymme paikasta toiseen eri tietoisuuden ja aivotoiminnan tilojen välillä. Viisaan aikuisen normaalitila ohjaa meidän toimintaamme hankalissakin tilanteissa konfliktien keskellä. Me osaamme olla rauhassa ja turvassa, ei uhattuna, häpeän tai hylätyksi tulemisen tilassa. Tällaisen ihmisen toiminta perustuu prefrontaaliseen aivokuoreen. Silloin meidän ajattelumme on joustavaa, empatia mahdollistuu, kokonaisuuden näkeminen onnistuu ja tunnemme vastuun omasta toiminnastamme. Tämä on se tila, jossa keskustelu toisen ihmisen kanssa on todellista ja esim. terapiassa itsestä keskustelu on neutraalia.
Riitatilanteessa osaamme siis toimia rakentavasti, kun olemme aikuisen normaalitilassa. Esoteerisessa viisaan aikuisen tilassa sielu alkaa ohjata toimintaamme. Ei meidän tunteemme, impulssi, puolustusmekanismit – vaan tietoisuus, mikä ei aina ole helppoa. Rakkaus ei ole mahdollista lapsen tietoisuudessa. Ei siksi, että lapsi olisi väärä tai huono, vaan siksi, että se selviytyy. Selviytyminen ei palvele yhteyttä, vaan turvaa. Rakkaus syntyy vasta siellä, missä ihminen kykenee olemaan muutakin kuin turvassa.
Agape ei synny selviytyjästä käsin. Agape syntyy vasta viisaan aikuisen tilassa. Silloin kun me olemme reaktiivisessa tilassa, me emme näe toista ihmistä sellaisena kuin hän on. Me näemme hänet meidän oman haavamme heijastuksena. Me tulkitsemme kaiken uhkana tai puutteena. Tämä ei ole huonoa käytöstä tai moraalinen vika. Tämä on hermostollinen fakta. Reaktiivisessa tilassa todellisuus vääristyy. Silloin meidän rakkautemme on sitä, että rakastamme jotain kuvaa, mikä ei ole todellinen. Me emme oikeasti rakasta sitä ihmistä.
Lopuksi:
Tietoisena omasta toiminnastamme ja siitä, mistä se kumpuaa voimme rakentaa kestäviä ihmissuhteita myös vaativassa poliittisessa toimintaympäristössä, jossa erilaiset mielipiteet herättävät meissä ihastusta, vihastusta ja epäluulojakin. Voimme siirtää egomme syrjään toimimattomana. Rakkaus tietoisuuden kehitysvaiheena politiikassa ei tarkoita pehmeyttä – se tarkoittaa niin syvää vahvuutta, että sinun ei tarvitse pelätä. Saman logiikan löydämme kaikista ihmissuhteistamme niin halutessamme. Voimme käyttää viisaan aikuisen tietoisuutta niin, että tulemme aidosti ymmärretyiksi luomalla suhteisiimme ja yhteistyötahoihin jatkuvuutta ja uskottavuutta agapen avulla.
Rakkaudellista tutkimusmatkaa omaan itseesi ja ystävyyssuhteisiisi, olitpa politiikassa tai et.
Tarja Impiö, KM erityisopettaja
Lähteitä:
Paavalin 1.Korinttilaiskirje 13 luku
Martin Luther King Jr (1929-1968): Strenght to Love (1963) – agapen käyttö politiikassa suoraan
Mahatma Gandhi: The Story of My Experiments with Truth (omaelämänkerta, 1927)
Nelson Mandela: Long Walk to Freedom (1994)
www.susannamiettinen.fi Agape
AI Claude
