KLAUS SCHWAB & THIERRY MALLERET: COVID-19: THE GREAT RESET
(World Economic Forum 2020)
Ensimmäinen silmiinpistävä ja hämmästyttävä asia kirjassa on se, että se on julkaistu jo kesä- tai heinäkuussa 2020. Kirjoittaminen on täytynyt aloittaa vähintään pari kuukautta aikaisemmin eli huhtikuussa päätellen siitä, että ensimmäiset sulkutilat ovat jo takanapäin kirjoitushetkellä. Mutta pandemia oli joka tapauksessa aivan alkuvaiheessa, eikä ollut mitään mahdollisuutta analysoida sitä kunnolla tuossa vaiheessa, ELLEI pandemiaa ja siihen liittyviä asioita, mm. sulkutiloja, oltu suunniteltu etukäteen. Varsinkaan ei ollut mahdollista hahmotella pandemianjälkeistä aikaa. Esimerkiksi sivulla 41 todetaan, että ”kaikki kolme skenaariota perustuvat oletukseen, että pandemia jatkuu vuoteen 2022 asti”. Moni muukin asia puhuu sen puolesta, että on ollut olemassa pandemian käsikirjoitus, johon ovat sisältyneet mm. sulkutilat, jäljitysohjelmistot (koska nämäkin otettiin kaikissa maissa käyttöön liikuttavan samanaikaisesti) ja rokotteet. Sivuilla 162 ja 221 viitataan jo epäsuorasti EU:n tulevaan koronapassiin.
Jos kirja olisi kirjoitettu vilpittömässä mielessä, luulisi, että näin alkuvaiheessa olisi keskusteltu sulkutilojen järkevyydestä, varsinkin kun kirjassa tunnustetaan, ettei viruksesta tuossa vaiheessa vielä tiedetty mitään (ainakaan virallisesti). Esim. sivulla 40 todetaan, että ”tiedot pandemiasta ovat vielä hajanaisia, eikä vielä tiedetä, miten vaarallinen virus on.” Mutta Schwab pitää sulkutiloja itsestäänselvyyksinä. Hän ei kyseenalaista niitä, vaan päinvastoin perustelee, että valtioilla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Hän viittaa myös tutkimukseen, jonka mukaan sulkutilojen toteuttamatta jättäminen ei paranna taloutta. Schwab viittaa myös kahteen tutkimukseen, jotka muka ovat todenneet kuinka monta monta miljoonaa kuolemaa sulkutiloilla on estetty (s. 45), mitä mielestäni on ollut täysin mahdotonta tutkia.
Sama pätee muihin rajoituksiin, joista Schwab esittää, että niiden purkaminen ei kannata.
Pelon lietsonnan logiikka menee siis seuraavasti: Ensin esitetään, että sulkutiloille ja muille rajoituksille ei ole vaihtoehtoa. Samalla kerrotaan, että ne tulevat johtamaan palvelusektorin rajuun supistumiseen ja konkursseihin. Esitetään, miten paljon BKT putoaa jokaista sulkukuukautta kohti. Pelotellaan massakonkursseilla ja työttömyydellä. Kaikki tämä tähtää siihen, että rokotteen kysyntä olisi mahdollisimman suuri.
Herää kysymys, miksi kirja on kirjoitettu.
Mielestäni kirjasta paistaa läpi, että sen tarkoitus on ensinnäkin pohjustaa tulevia muutoksia, joita Schwab haluaa ajaa, mm. ilmastotoimet, pandemiasopimus, yritysten sosiaalisen vastuun pisteytysjärjestelmä, tuleva digitaalinen identiteetti ja hiilijalanjäljen mittaus. Pandemiaa käytetään löyhänä aasinsiltana perustelemaan muutoksia ja saamaan niille hyväksyntä. Itse RESET ei ole mitään muuta kuin Agenda 2030, se sanotaan suoraan johtopäätöksissä. Eli sen sijaan, että seuraukset johdettaisiin perusteluista, tehdään kirjassa päinvastoin. Sen takia monet perustelut ontuvat pahasti.
Toinen tavoite on lisätä olemassaolevaa pelkoa, jotta epätoivo kasvaisi ja ihmiset tarttuisivat tulevaan rokotteeseen kuin hukkuva oljenkorteen. Sivulla 48 Schwab toteaa, että ”paluuta normaaliin ei ole, ennen kuin rokote on saatavilla”. Rokotteen aikataulukin tiedetään jo (vuoden 2021 alku). Muista vaihtoehdoista, kuten lääkkeistä, ei keskustella lainkaan.
Tavoitteena on myös pohjustaa tulevaa pandemiasopimusta ja jopa jonkinlaista maailmanhallitusta. Scwab esittää moneen kertaan, että tulevia ongelmia ei pystytä ratkaisemaan ilman yhteisiä toimenpiteitä, ja että valtioiden säätelyroolia pitää kasvattaa. Agenda 2030 merkitsee siis siirtymää suunnitelmatalouden suuntaan ja tiivistyvää yhteistyötä suurten korporaatioiden ja valtioiden välillä. Esim. sivulla 63 Schwab sanoo: ”Valtioilla on käytössään työkalut toteuttaakseen siirtymän inklusiivisempaan ja kestävämpään (taloudelliseen) kukoistukseen yhdistämällä julkisen sektorin suunnanasetannan ja kannustimet kaupalliseen innovaatiokapasiteettiin perustavaa laatua olevalla markkinoiden ja niiden roolin uudelleenmäärittelyllä taloudessamme ja yhteiskunnassamme”.
Kirjan rakenteesta saa sen vaikutelman, että Malleret on tarvittu kirjoittamaan neutraalit tilanneanalyysit eri osioista, joiden jälkeen seuraa Scwabin ideologisesti värittynyt osa, jossa hän erittäin ontuvin ja epäloogisin esimerkein perustelee tulevien muutosten tarvetta. Tästä johtuu kirjan tietynlainen sekavuus ja epäjohdonmukaisuus. Esimerkiksi kirjan lopussa on kokonainen kappale 3.2 jossa sulkutilojen katastrofaalisia seurauksia ihmisille analysoidaan (Malleret?), mutta tätä ei ole mitenkään huomioitu osassa, jossa Schwab perustelee sulkutilojen välttämättömyyttä.
Schwab yhdistaa ns. degrowth-aktivismin lisääntymisen pandemiaan, missä ei mielestäni ole mitään seuraussuhdetta. Hän perustelee laajasti ns. uuden sosiaalisen sopimuksen välttämättömyyttä, mutta sosiaaliset ongelmat USA:ssa olivat olemassa kauan ennen pandemiaa.
Kaikkein ontuvin ja epäjohdohdonmukaisin Schwabin perusteluista liittyy ilmastonmuutoksen ja pandemian väliseen suhteeseen. Schwab viittaa tutkimukseen, jonka mukaan ilmansaasteet pahentavat minkä tahansa koronaviruksen vaikutuksia (s. 139), sekä toiseen tutkimukseen, jonka mukaan ihmiset, jotka asuvat kaupungeissa joissa ilma on hyvin saastunutta, saavat vakavampia seurauksia covid-infektiosta. Tästä hän vetää sen johtopäätöksen, että ilmastotoimia on edistettävä. Toisin sanoen hän väittää epäsuorasti, että hiilidioksidi on ilmansaaste!
Toinen melko huvittava kömmähdys on se, että ensin kirjassa mainitaan, että sulkutilojen aikaiset hiilidioksidipäästöt tulevat arvioiden mukaan laskemaan vain 8 % (kyse on oletettavasti ihmisen aiheuttamista päästöistä). Mutta yhtäkkiä hän sivulla 148 esittää väitteen ”no pollution during the lockdowns”. Edelleen kirjassa kerrotaan, että tietoteknisten ja elektroniikkalaitteiden sähkönkulutus on samaa luokkaa kuin lentoteollisuuden. Myöhemmin Schwab kuitenkin esittää, että ”pandemia-ajan käytäntöjä tulisi jatkaa, jotta yhteiskunta olisi kestävämpi”, ja viittaa tällä mm. lisääntyvään etätyöhön ja vähempään matkustamiseen. Keskenään täysin epäloogisia väitteitä.
Yksi Schwabin lempilapsi on sidosryhmäkapitalismi ja yritysten sosiaalisen vastuun pisteytysjärjestelmä ESG (environmental, social and governance). Hän perustelee laajasti, miten yritysten laajempi sosiaalinen vastuu on välttämätöntä, ja miten sekä henkilöaktivistit että investoija-aktivistit tulevat pandemianjälkeisellä ajalla vaatimaan yrityksiltä kasvavaa sosiaalista vastuuta. Huvittava on toteamus: ”Black Rockin raportti tarjoaa lisätodisteita sille, että yritykset, joilla on korkea ESG-rating pärjäsivät kilpailijoitaan paremmin pandemian aikana”. Kirjan kirjoitushetkellä tuskin on vielä ollut saatavilla luotettavaa tietoa asiasta, ei ainakaan BlackRockin tarjoilemana, joka on itse mitä suurimmassa määrin osallinen ESG-järjestelmän luomiseen.
Tulevaa käteisen katoamistakin perustellaan pandemialla (s. 208), vaikka viruksen leviämistapaa ei tuolloin vielä kunnolla tunnettu, ja nyt jälkikäteen tiedetään, että se tarttuu huonosti pintojen välityksellä.
Schwabin ideologisiin pohdintoihin kuuluu mm. ”ylikulutus ei tuota onnellisuutta”. Tämä ei tietenkään mitenkään liitty pandemiaan. Toisaalta on rehellisyyden nimissä sanottava, että missään ei sanota että ”et omista mitään ja olet onnellinen”. Sitä ei mainita myöskään varsinaisessa Agenda 2030:ssä.
Parasta kirjassa ovat (oletettavasti) Malleretin analyysit esim. kiinteistömarkkinoista ja globaaleista hankintaketjuista. Erityisen kiinnostava on kappaleessa 1.4.1 esitelty trilemma, jonka mukaan kolme elementtiä – taloudellinen globalisaatio, poliittinen demokratia ja kansallisvaltio ovat keskenään yhteensovittamattomia, ja vain kaksi näistä voi esiintyä samanaikaisesti tiettynä ajanjaksona. Tämän mukaan EU:n taloudellinen integraatio ja demokratia johtavat väistämättä kansallisvaltioiden heikkenemiseen. Kääntäen voidaan todeta, että jos halutaan vahva kansallisvaltio, EU:n taloudellisesta integraatiosta tulee luopua.
Jostain syystä Schwab on halunnut kirjassa käsitellä myös dollarin tulevaisuutta ja USA:n ja Kiinan kilpailusuhdetta. Hän ei näe vaihtoehtoa dollarille (tai ei halua nähdä). Hänen mielestään on välttämätöntä, että maailmassa on yksi johtava valtio, ja sen tulee jatkossakin mielellään olla USA.
Kirjassa on kaksi (ainakin minulle) uutta termiä:
1. fragile countries (hauraat maat). Schwab väittää, että hauraat maat ovat haavoittuvampia COVID19:lle kuin muut. Hauraita maita on kuulemma erityisesti Afrikassa. Mielestäni tälle väitteelle ei ole mitään perustetta. Asiahan oli oikeastaan päinvastoin. Schwab pohjustaa tällä ilmeisesti tarvetta jakaa rokotuksia näihin maihin.
2. planetary care (huolenpito planeetasta). Schwab esittää, että tätä tavoitetta edistävät sidosryhmäkapitalismi, kiertotalous ja ESG-strategiat. Yhteys pandemiaan jää taas kerran epäselväksi.
Kirjan luettuani jäin miettimään, miksi Schwabb ajaa sellaisia asioita kuin ilmastotoimet ja uusi sosiaalinen sopimus, ja mihin hänen valtansa perustuu. Uskon, että se perustuu hänen kykyynsä vakuuttaa valtioiden ja yritysten johtajat siitä, että valtioiden taloudellista valtaa on lisättävä. Hänen lempikohteensa (ympäristö, digitaalisuus, terveys) ovat sellaisia, että hän saa valtiot ohjaamaan näille aloille kohdistuviin hankintoihin valtavia summia rahaa, ja suuri määrä uusia yrityksiä syntyy näille aloille. Yritysmaailma haluaa hengata Schwabin kanssa, jotta ne pääsevät osalliseksi tulevaisuuden julkisista hankinnoista, tai hankinnoista, joita valtiot pakottavat niiden kansalaiset tekemään. Valtiot haluavat hengata hänen kanssaan, koska hän lupaa niille enemmän valtaa. Schwab mm. esittää ”ajatusleikin”, jossa valtiot määräävät pakolliseksi kaikille kansalaisille terveysmonitorin, jonka tiedot kerätään keskitetysti. Tämänkaltaiset visiot tarkoittavat paitsi kontrollin lisääntymistä, myös valtavia taloudellisia voittoja oikeaan saumaan osuville yrityksille. Ja oikeaan saumaan osuvat tietysti Schwabin kaverit. Mutta ainakin minulle jää epäselväksi, miksi hän kannattaa niin kiihkeästi gender-ideologiaa, joka kuuluu keskeisesti hänen määrittelemäänsä yritysten sosiaaliseen vastuuseen.
Niina Tammi
