Kanadan pääministeri Mark Carney esiintyi poikkeuksellisen rehellisenä Maailman talousfoorumissa Davosissa tiistaina. Hänen mukaansa kansainvälisiä sääntöjä ja oikeutta on sovellettu epätasaisesti sen mukaan, kuka on syytetty ja kuka uhri ja rituaaleihin osallistuttiin kaksoisstandardeista välittämättä.
”Tiesimme, että kertomus sääntöpohjaisesta kansainvälisestä järjestyksestä oli osittain valheellinen. Tiesimme, että vahvimmat vapauttivat itsensä säännöistä silloin kun se heille sopi, ja että kansainvälistä oikeutta sovellettiin eri tiukkuudella sen mukaan, kuka oli syytetty ja kuka uhri. Tämä fiktio oli hyödyllinen. Niinpä laitoimme kyltin ikkunaan, osallistuimme rituaaleihin ja vältimme suurelta osin osoittamasta ristiriitaa puheen ja todellisuuden välillä. Tämä sopimus ei enää toimi”, Carney sanoi.
Carney viittasi puheessaan myös entiseen Tšekkoslovakian presidenttiin Vaclav Haveliin, josta muistui mieleeni, että luin noin kymmenen vuotta sitten Michael Zantovskyn kirjoittaman Havelin elämänkerran.
Vaclav Havelin elämänkerta teki lähtemättömän vaikutuksen. Hän on niitä harvoja esimerkkejä poliitikosta, joka ei käyttänyt ansaitsemaansa asemaa hyväkseen, eikä sortunut halpaan populismiin tai poliittisiin peleihin ja taktikointiin. Havel ilmensi elämässään ja työssään sellaista puoluerajat ylittävää valtiomiesmäisyyttä, josta tämän päivän Suomessakin saa lähinnä haaveilla, sillä moni sellaiseen kykenevä ajautuu polarisaatiopolitiikassa paitsioon omissa viiteryhmissään ja jää lopulta ilman poliittista kotia.
Filosofi Bertrand Russellin kuuluisan parahduksen mukaan hullut ja fanaatikot ovat aina varmoja asiastaan, kun taas viisaammat ihmiset ovat täynnä epäilyä. Havelilla vahvana periaatteena oli pyrkimys ”elämään totuudessa” ja keino sen saavuttamiseen vaikutti olevan jatkuva eksistentiaalinen pohdiskelu, oman itsen ja ajatusten jatkuva kyseenalaistaminen ja epävarmuus omasta itsestä. Havelin voi nähdä lähihistorian tarjoamana vastakohtana tämän päivän kupliinsa uponneille politiikan toimijoille ja muille asiastaan varmoille, kenties hulluille ja fanaatikoille, joiden mielestä poliittiset vastustajat ja eri mieltä olevat tulisi mieluiten blokata ja hiljentää.
Samalla on hyvä huomata, että Havelin idealistinen suhtautuminen Euroopan yhdentymiseen ja Natoon herättivät myös kritiikkiä. Joidenkin mielestä hän saattoi olla naiivi suhtautumisessaan länsimaiden politiikkaan ja taloudellisiin odotuksiin. Hänen länsimielisyytensä nähtiin toisinaan liian ehdottomana suhteessa Itä-Euroopan monimutkaisiin realiteetteihin.
Havelin idealismi pohjautui kuitenkin hänen sitoutumiseensa demokratiaan ja kansanvallan periaatteisiin: Havel kannatti ratkaisuja, joissa kansa olisi aidosti mukana päätöksenteossa ja hänen näkemyksensä muistuttivat, että länsimaisen demokratian ihanteet eivät ole itsestäänselvyys, vaan niiden toteutuminen vaatii jatkuvaa huolehtimista.
Nykyään monia näkemyksiä, joita leimataan esimerkiksi ”länsivastaisiksi” tai ”Venäjä-mielisiksi”, voisi myös tarkastella toisin: ne heijastavat usein pohjimmiltaan samoja demokratian ja vapauden ihanteita, joihin Havelkin naiivisti sitoutui. Ajatukset siitä, että demokratiassa tulisi voida vapaasti käydä avointa ja kriittistä vuoropuhelua eri näkemysten välillä, median tulisi raportoida tasapuolisesti eikä käyttää valtaa ja kansan tulisi aidosti osallistua suuriin poliittisiin päätöksiin, kuten Nato- tai eurojäsenyyteen kansanäänestyksen kautta, koetaan peräti nykyistä ”demokratiaa” uhkaavina, vaikka kyse on tärkeimmistä periaatteista, joille demokratia perustuu.
Havelilainen epäpoliittisen politiikan linja kolahti aikanaan kovaa tällaiseen entiseen epäpoliittiseen nuoreen, jolle mikään poliittinen aate tai ideologia ei koskaan ehtinyt muodostua uskon kaltaiseksi. Näin olisi toki jossakin poliittisessa broilerikasvattamossa voinut hyvinkin käydä.
Epäpoliittiselle poliitikolle johonkin puolueeseen sitoutuminen on ikään kuin pakollinen paha. Valinta on kuitenkin tehtävä, jotta osallistuminen on mahdollista, mutta samalla pitäisi aktiivisesti varoa ajautumista liian syvälle ideologian syövereihin.
Valinnan jälkeen ikävintä onkin se, että puhuessasi tai kirjoittaessasi nimesi perässä näkyvä puoluekanta määrittelee sinua enemmän, kuin kirjoituksesi tai sanomisesi, halusit tai et. Omissa joukoissasi huomataan todennäköisesti nopeammin, jos et ole uskossasi niin vahva, kuin odotetaan. Samaan aikaan vastustajat lyövät surutta leimaa otsaan puolueen kautta.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, maahanmuuttopolitiikassa, talouspolitiikassa ja monilla muillakin alueilla on pahasti hakusessa havelilainen valtiomieshenki.
Näyttelijä-koomikko Stephen Fry syytti aikanaan Dave Rubinin haastattelussa osuvasti amerikkalaista yhteiskuntaa vakavasta infantilismista. Samanlainen kehityshäiriö näyttää vaivaavan enenevässä määrin myös suomalaista yhteiskuntaa.
”Venäjän kätyri” on ollut Suomessa käytetty leima jo pitkän aikaa. Itä vastaan länsi -asetelma, johon on ikään kuin sisäänrakennettu hyvän ja pahan vastakkainasettelu, tuntuu läpileikkaavan nykyisin kaikkea keskustelua maailmanpolitiikasta. Länsimaisiin instituutioihin kohdistuva kritiikki ja kaksinaismoralismin paljastaminen tuntuvat olevan ”Venäjän pussiin pelaamista”, kun taas hihasta ravistetut, infantiilit salaliittoteoriat siitä, miten Venäjä vaikuttaa kaikkialla kaikkeen, ovat valtavirtaistuneet. Putinin Venäjä on näissä tarinoissa kuin vanha kunnon Illuminati: Kaiken näkevä silmä ja näkymätön käsi, joka vetelee naruista koko läntistä maailmaa trollikeskuksineen ja hakkereineen. Siitäkin huolimatta, että se on kaikissa toimissaan järjestäen niin äärettömän kömpelö, että se jää aina rysän päältä kiinni.
Ihmiset haluavat monimutkaisessa maailmassa yksinkertaisen ja helposti ymmärrettävän hyvän ja pahan, oikean ja väärän. Sen sijaan, että näistä moraalisista valinnoista otettaisiin itse vastuu ja nähtäisiin edes hieman vaivaa, ne jätetään ulkopuolisille ja otetaan annettuna median kirkuvista otsikoista klikkaamatta edes artikkelin lukemiseen saakka.
Edes akateeminen koulutus ja kognitiivinen suorituskyky eivät muuten suojaa lapsellisuudelta ja typeryydeltä, jos olet niin ehtinyt kuvitella.
Jokaisen vähänkään merkittävän poliittisen toimijan tulisi tuntea vastuunsa vastakkainasettelujen syventämisestä, aivan sama mitä oman kuplan edustajat vaativat. Uuden somekohujen ajan valtiomieshenkeen on opeteltava ja opittava. Jokaiseen kohuun ei ole välttämätöntä reagoida yhtä nopeasti, kuin tavan kansalainen huutaa valitsemansa puolen julki kaikenmaailman silmienvääntelykohuissa, puhumattakaan sodista ja muista isommista asioista geopoliittisessa kontekstissa. Asioihin olisi syytä edes perehtyä ennen julistamista.
Mustavalkoinen suhtautuminen Ukrainan sotaan ja Suomen kiire Natoon ovat oivia esimerkkejä siitä, kun vajain tiedoin vouhotettiin ilman, että tapahtumien taustoja juuri pyrittiin ymmärtämään. Venäjän hyökkäystä edeltäneet kehityskulut sivuutettiin pitkälti, ikään kuin konfliktin historia olisi alkanut vasta Venäjän hyökkäyksen hetkellä.
Ei nähty ennakkotapauksia, ei provosointia, ei rikottuja lupauksia, revittyjä sopimuksia ja sivuutettuja, ääneen lausuttuja huolia puhumattakaan ”punaisista viivoista”, joita ei noteerattu, kun puskettiin omaa totuutta.
Hölmöintä populismia on huutaa hätäpäissään ilmoille se, mitä sinulta halutaan kuulla. Poliitikon vastuu ennen kannanottoa on ottaa selvää mitä tosiasiassa on tapahtunut ja kannattaako sitä kiirehtiä suurentelemaan tai vähättelemään.
Kaiken peittävän informaatiosotimisen, silottelun, peittelyn ja valkopesun aikoina kansa kaipaa valtiomieshenkeä, joka yrittää nähdä asioiden kaikki puolet, vaikka se joskus tarkoittaisi sitä, että joudut myöntämään olleesi väärässä, eikä juttuasi enää jaakaan niitä normaalisti hymistellen eteenpäin levittävä tuttu viiteryhmä.
Vaclav Havelin hengessä poliitikon on pyrittävä ”elämään totuudessa”.
Samalla tulee muistaa, ettei totuus ole kenenkään yksinoikeus, vaikka perinteinen media onkin tiedonvälityksen yksinoikeuden internetin myötä menetettyään pyrkinyt sitä omimaan. On muistettava, että vaikka luottaisi ”totuuden kertovaan mediaan” varauksetta, sitäkin tekevät aina erehtyväiset ihmiset, joilla on omat kuplansa, omat infantiilit uskomuksensa ja omat sokeat pisteensä.
Vapauden liitto on valintani ennen kaikkea siksi, että tässä puoluessa näen selvimmin pyrkimyksen elää totuudessa. Se tarkoittaa halua nähdä ja sanoa asiat niin kuin ne ovat, ei niin kuin vallanpitäjien, median tai hetkellisten tunteiden vuoksi olisi mukavinta esittää.
Emme rakenna politiikkaamme harhoille, iskulauseille tai ulkoa omaksutuille kertomuksille, vaan todellisuudentajulle, rehellisyydelle ja moraaliselle rohkeudelle silloinkin, kun totuus on epämukava tai poliittisesti epäkorrekti.
Kimmo Kautio
Puoluehallituksen jäsen
Hämeenlinna
