Venäjän ja Yhdysvaltojen puolesta köyttä vetävät idiootit voivat olla suurvalloille hyödyllisiä. Suomelle he ovat hyödyttömiä. Suomalainen geopoliittinen keskustelu muistuttaa jalkapallopeliä, jossa Suomen etua kuvaava pallo on maannut ojassa puhki jo vuosikausia, mutta pelaajat jatkavat toistensa potkimista nilkoille.
Suomessa on viime vuosina rakennettu kertomusta poliitikoista, jotka ikään kuin ymmärsivät muita paremmin, mikä Venäjä on.
Perussuomalaisten Jussi Halla-ahoa on kuvattu jälkikäteen visionäärinä, joka muka näki Venäjän muodostaman uhan aikana, jolloin suuri osa suomalaisesta poliittisesta eliitistä uskoi vielä yhteistyöhön ja taloudelliseen keskinäisriippuvuuteen.
Tulkinta noudattelee Halla-ahon ympärille rakennettua mestarikulttia, mutta kääntää tapahtumien kulun tosiasiassa päälaelleen.
Halla-aholainen Venäjä-ajattelu ei ollut vain tulevaisuuden ennustamista. Se edusti transatlanttista poliittista linjaa, jossa Euroopan ja Venäjän keskinäisriippuvuutta haluttiin purkaa, Venäjää eristää ja Eurooppaa sitoa entistä tiiviimmin Yhdysvaltojen johtamaan järjestelmään.
Kun tämän linjan seurauksena syntynyttä maailmaa myöhemmin osoitetaan todisteeksi siitä, kuinka oikeassa linjan kannattajat alun perin olivat, päädytään kehämäiseen perusteluun.
Halla-aholainen ajattelu ei ollut mitään tulevaisuuden ennustamista. Se oli osa eurooppalaiseen ja suomalaiseen katastrofiin johtaneen vastakkainasettelun poliittisista arkkitehtuuria.
Tämä ei tarkoita Venäjän oman vastuun häivyttämistä. Venäjä teki omat ratkaisunsa ja vastaa niistä. Mutta myös lännessä tehdyt ratkaisut ovat yhtälailla olleet poliittisia valintoja, eivät luonnonlakeja.
Halla-aho vaati jo vuonna 2014 Venäjään kohdistuvien pakotteiden koventamista. Myöhemmin hän vaati Eurooppaa irrottautumaan venäläisestä energiasta.
Kun vuosien ajan kannattaa pakotteita, taloudellisten yhteyksien katkaisemista, energiariippuvuuden purkamista ja vastakkainasetteluun perustuvaa turvallisuuspolitiikkaa, ei ole kovin vakuuttavaa osoittaa myöhemmin syntynyttä vastakkainasettelua ja sanoa: katsokaa, minä ennustin tämän.
Itseään toteuttavan ennustuksen maalaaminen ilmaan ei ole visionäärisyyttä nähnytkään.
Jos on itse vuosien ajan vaatinut kulkemaan tiettyä tietä, ei tien päässä odottavan maiseman kuvaaminen tee kenestäkään profeettaa.
Katsotaan, mihin polku johti
Euroopan ja Venäjän vuosikymmeniä rakennettu energiataloudellinen yhteys on käytännössä hajotettu.
EU toi vuonna 2021 Yhdysvalloista kaasua 18,9 miljardia kuutiometriä. Vuonna 2025 määrä oli jo noin 75,6 miljardia kuutiometriä.
Yhdysvallat toimitti vuonna 2025 lähes 58 prosenttia EU:n LNG-tuonnista.
Venäjän kaasutoimitukset EU:hun puolestaan putosivat vuoden 2021 yli 150 miljardista kuutiometristä noin 36 miljardiin vuonna 2025. EU on lisäksi päättänyt lopettaa jäljellä olevan venäläisen kaasun tuonnin vaiheittain.
Venäjä-riippuvuutta on siis purettu voimakkaasti.
Samalla Euroopan energiatalouden painopiste on siirtynyt Atlantin toiselle puolelle.
Tämä on juuri se osa kehityksestä, joka jää suomalaisten ”Venäjä-visionäärien” sankaritarinassa hämmästyttävän vähälle huomiolle.
Läpeensä transatlanttisen politiikan lopputulosta ei pidä tarkastella vain sen perusteella, mitä tapahtui Venäjän ja Euroopan suhteelle.
Pitää katsoa myös sitä, kuka täytti syntyneen tyhjiön.
Ja silloin voidaan esittää sama kysymys, jonka Halla-aho esitti vuonna 2019 toisesta suunnasta.
Halla-ahon myöhemmin ”visionääriseksi” nostetussa väittelyssä hän arvosteli Eero Heinäluomalle entisiä eurooppalaisia päättäjiä, kuten Paavo Lipposta, jotka olivat toimineet Venäjän kaasuteollisuuden yhteydessä. Halla-ahon argumentti oli, että venäläiseen energiaan sitoutuminen kasvatti samalla Venäjän poliittista vaikutusvaltaa Euroopassa.
Kysymys oli siis pohjimmiltaan siitä, kenen kaasua Eurooppa ostaa ja millaista poliittista riippuvuutta kauppa samalla synnyttää.
Hyvä. Sovelletaan samaa mittapuuta nyt.
Kun venäläinen kaasu korvataan kasvavassa määrin yhdysvaltalaisella kaasulla, kenen ”kaasuputkimiehiksi” ja hyödyllisiksi idiooteiksi pitäisi kutsua niitä, jotka tätä kehitystä ovat vaatineet?
Jos venäläisen kaasun ostaminen teki Euroopasta geopoliittisesti riippuvaisen Moskovasta tilanteessa, jossa tuonnin lähteitä voitiin vielä hajauttaa, miksi huomattavasti kalliimman yhdysvaltalaisen kaasun ostamisen – tilanteessa, jossa vaihtoehtoja on tietoisesti kavennettu – ei katsota synnyttävän syvää geopoliittista riippuvuutta Washingtonista?
Halla-ahon ”sankariklipissä” vastapuolella istunut Heinäluoma näyttäytyy jälkikäteen helposti vanhan Venäjä-politiikan puolustajana ja Halla-aho sen kaukonäköisenä haastajana.
Minusta asetelma näyttää aivan toiselta.
Se muistuttaa Super Mario -peliä: kaasuputkimiehillä on eri väriset haalarit, mutta peli on aivan sama.
Toinen poliittinen linja rakensi Suomen ja Euroopan tulevaisuutta Venäjä-yhteistyön ja taloudellisen keskinäisriippuvuuden varaan. Toinen halusi purkaa tämän yhteyden ja sitoa Suomen ja Euroopan entistä tiiviimmin transatlanttiseen järjestelmään.
Geopoliittisessa keskustelussa sivuutettu ongelma tässä on se, että kumpikaan vaihtoehto ei edusta aidosti Suomen asiaa.
Tässä yhteydessä on syytä tehdä yksi tärkeä ero. Suomen historiallista puolueettomuuspolitiikkaa ei pidä sekoittaa Venäjä-orientaatioon. Vaikka Suomen liikkumatilaan vaikutti voimakkaasti Neuvostoliiton läheisyys ja suurvaltapolitiikan todellisuus, puolueettomuuspolitiikan aito pyrkimys oli päinvastainen: pysyä suurvaltojen vastakkainasettelun ulkopuolella ja säilyttää Suomelle mahdollisimman suuri oma liikkumatila.
Juuri tämä erottaa puolueettomuuden suurvaltaorientaatiosta. Sen lähtökohtana ei ole minkään suurvallan edun omaksuminen Suomen eduksi, vaan Suomen edun määritteleminen itse.
Suomen etu ei ole vaihtaa riippuvuutta yhdestä suurvallasta riippuvuuteen toisesta.
Miksi yhtä riippuvuutta ei kutsuta riippuvuudeksi?
Jos venäläisen kaasun ostaminen teki Euroopasta geopoliittisesti riippuvaisen Moskovasta, miksi yhdysvaltalaisen kaasun ostamista ja laajemmin Yhdysvaltoihin sitoutumista ei tarkasteltaisi samalla mittapuulla?
Vastaus löytyy suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun kaventumisesta.
Nato-myönteinen transatlanttinen ajattelu on saanut Suomessa niin hallitsevan aseman, että Yhdysvaltoihin sitoutumista ei samalla tavalla – älyllisesti rehellisesti – käsitellä suurvaltariippuvuutena. Se esitetään lähtökohtaisesti turvallisuutena, läntisyytenä ja oikealla puolella olemisena.
Tätä on vaikea pitää pelkkänä analyysin puutteena.
Suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua käyvät korkeasti koulutetut poliitikot, virkamiehet, tutkijat ja toimittajat. Heiltä voidaan kohtuudella odottaa ymmärrystä siitä, että suurvallat ajavat omia etujaan ja että riippuvuussuhde ei lakkaa olemasta riippuvuussuhde vain siksi, että sen toisena osapuolena on liittolainen.
Kun Venäjä-riippuvuuden taloudellisia, poliittisia ja turvallisuuspoliittisia seurauksia analysoidaan tarkasti, mutta vastaavaa tarkastelua Yhdysvaltoihin kasvaneesta riippuvuudesta vältellään kuin ruttoa, on perusteltua kysyä, onko kyse vain tiedostamattomasta sokeasta pisteestä.
Minun tulkintani on, että aitoa suurvaltapoliittista analyysia sivuutetaan täysin tietoisesti ja tarkoitushakuisesti.
Sillä jos samaa analyysikehikkoa sovellettaisiin johdonmukaisesti kaikkiin suurvaltoihin, suomalaisen keskustelun perusasetelma muuttuisi.
Kysymys ei enää olisi siitä, olemmeko Venäjän vai lännen puolella.
Kysymys kuuluisi:
Mikä palvelee Suomen etua?
Tämä on kysymys, jonka vapauden liiton edustama suverenismi haluaa palauttaa pelikentälle.
Suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa itsenäisemmälle, suurvaltoihin sitoutumattomalle vaihtoehdolle on jäänyt vähän tilaa. Ne harvat äänet, jotka ovat kyseenalaistaneet vastakkainasettelun tai vaatineet Suomelle itsenäisempää linjaa, ovat saaneet huomata, kuinka nopeasti keskustelu kääntyy itse asian sijasta heidän väitettyihin Venäjä-sympatioihinsa.
Pahimmillaan kriitikko kuitataan yksinkertaisesti ”ryssäksi”, ”Putinin kätyriksi” tai ”hyödylliseksi idiootiksi”.
Tällaisessa keskusteluilmapiirissä suverenismille jää hämmästyttävän vähän tilaa. Ilmapiiri on tietoisesti luotu, jotta maamme kapea, todellinen älymystö vaikenisi transatlanttisen idiotismin alttarilla.
Suomessa käydään paljon keskustelua siitä, pitäisikö meidän suhtautua Venäjään vielä nykyistäkin jyrkemmin ja kuinka tiiviisti meidän pitäisi sitoutua länteen.
Paljon harvemmin kysytään sitä kaikkein olennaisinta kysymystä:
Miten Suomi säilyttää mahdollisimman suuren oman päätösvaltansa maailmassa, jossa jokainen suurvalta ajaa omaa etuaan?
Koko pelikenttä on käytännössä menetetty ”kaasuputkimiehille”. Se otetaan takaisin vain lakkaamalla pelkäämästä ryssäleimoja ja heittämällä jokainen leimakirveen kanssa paikalle saapuva keskustelusta samantien pihalle.
Muutos ei tullut ilmaiseksi
Euroopan energiakriisin mittakaavasta kertoo Ranska.
Sen maakaasuun liittyvä energialasku nousi vuonna 2022 noin 15 miljardista 47,6 miljardiin euroon.
Ranskan koko energialasku nousi samana vuonna 46,5 miljardista ennätykselliseen 117,4 miljardiin euroon. Nousua tuli yhdessä vuodessa lähes 71 miljardia euroa.
Myös kaasun markkinahinnoissa Atlantin molemmin puolin on ollut valtavia eroja.
Yhdysvaltain Henry Hubin ja Euroopan TTF:n hintoja ei voida suoraan rinnastaa amerikkalaisen LNG:n myyntihintoina, koska LNG:n nesteytys, kuljetus ja jälleenkaasutus maksavat. Hintojen mittakaavaero kertoo silti siitä, kuinka erilaisessa energia-asemassa Yhdysvallat ja Eurooppa ovat.
Eurooppa maksaa energiastaan kovaa hintaa, kun Yhdysvalloista on tullut sille entistä tärkeämpi energiantoimittaja.
Yhdysvaltojen näkökulmasta kehityksessä ei ole mitään yllättävää. Venäläisen energian vetäytyminen Euroopan markkinoilta on avannut yhdysvaltalaiselle LNG:lle valtavat markkinat ja samalla kasvattanut Euroopan riippuvuutta Yhdysvalloista strategisena energiantoimittajana.
Taloudellinen ja geopoliittinen etu kulkevat tässä samaan suuntaan: Yhdysvallat myy Eurooppaan enemmän energiaa samalla, kun sen merkitys Euroopan turvallisuudelle ja energiahuollolle kasvaa.
Suurvallan näkökulmasta tämä on rationaalista oman edun ajamista.
Ongelma alkaa vasta siinä vaiheessa, jos Euroopassa kuvitellaan Yhdysvaltojen edun automaattisesti olevan Euroopan etu – ja Suomessa, jos Washingtonista Brysseliin ja sieltä Suomeen valuva ja virheellisesti omaksuttu Euroopan etu oletetaan automaattisesti ja avosylin vastaan vielä Suomenkin eduksi.
Entä Nord Stream?
Nord Streamia voidaan tarkastella tässä yhteydessä ilman minkäänlaista oletusta siitä, kuka putket syyskuussa 2022 tuhosi. Vastuu iskusta on sälytetty Ukrainalle, kun väitettä Venäjän syyllisyydestä ei saatu edes massiivisella propagandalla heti iskujen paljastuttua upotettua eurooppalaiseen todellisuuteen.
Meille riittää, että tarkastelemme tässä yhteydessä eri valtioiden intressejä.
Nord Streamin keskeinen geopoliittinen merkitys oli siinä, että se yhdisti Venäjän ja Saksan suoraan Itämeren kautta. Venäläistä kaasua voitiin kuljettaa Keski-Eurooppaan ilman Ukrainaa kauttakulkumaana.
Tämä oli Ukrainalle merkittävä taloudellinen ja geopoliittinen ongelma.
Ukraina sai Venäjän kaasun kauttakulusta miljardiluokan vuosittaiset transit-tulot. Nord Stream 2 – jonka avaaminen käyttöön oli aivan ovella tultaessa maaliskuulle 2022 – olisi antanut Venäjälle mahdollisuuden siirtää kaasutoimituksia Ukrainan kautta kulkevilta putkilinjoilta Itämerelle ja siten heikentää Ukrainan asemaa sekä kauttakulkumaana että Venäjän ja Euroopan välisen energiakaupan strategisena solmukohtana.
Yhdysvallat puolestaan vastusti Nord Stream 2:sta avoimesti vuosien ajan ja käytti myös pakotteita hankkeen pysäyttämiseksi. Washington perusteli politiikkaansa Euroopan energiaturvallisuudella, Venäjän vaikutusvallan rajoittamisella ja Ukrainan taloudellisen ja strategisen aseman suojelemisella.
Tästä näkökulmasta Ukrainan ja Yhdysvaltojen intressit olivat Nord Streamin suhteen pitkälti yhteneväiset.
Ukrainan etuna oli säilyttää oma asemansa Venäjän kaasun kauttakulkumaana ja siihen liittyvät miljardiluokan tulot.
Yhdysvaltojen tavoitteena oli estää Venäjän ja Länsi-Euroopan energiataloudellisen yhteyden syveneminen, vähentää Euroopan riippuvuutta venäläisestä energiasta ja suojella Ukrainan asemaa.
Nord Streamin poistuminen yhtälöstä palveli molempia tavoitteita.
Venäjä menetti suoran energiayhteytensä Saksaan. Euroopan ja Venäjän energiataloudellisen keskinäisriippuvuuden palauttaminen vaikeutui olennaisesti. Samalla yksi Ukrainan ohittamiseen rakennettu reitti poistui käytöstä ja Euroopan energiataloudellinen painopiste siirtyi voimakkaasti pois Venäjältä.
Ja kuten edellä nähdään, yksi tämän muutoksen suurimmista hyötyjistä energiakaupassa on ollut Yhdysvallat.
Tässä yhteydessä on hyvä palauttaa mieliin myös ”visionääri” Halla-ahon pitkäaikainen henkilökohtainen suhde Ukrainaan.
Halla-aho on opiskellut Helsingin yliopistossa venäjän ja ukrainan kieliä, työskennellyt 1990-luvulla Suomen Kiovan-suurlähetystön konsuliosastolla ja puhuu sujuvaa ukrainaa. Vuonna 2023 hän piti Ukrainan parlamentissa pitkän puheen kokonaan ukrainaksi.
Hän on myös ollut Suomessa Ukrainan näkyvimpiä ja johdonmukaisimpia poliittisia tukijoita. Presidentti Volodymyr Zelenskyi myönsi hänelle vuonna 2023 Ukrainan korkean kunniamerkin tunnustuksena hänen toiminnastaan Ukrainan tukemiseksi.
Tämä on olennainen osa Halla-ahon geopoliittisen ajattelun taustaa, kun tarkastellaan hänen pitkäaikaista Venäjän energiayhteyksien vastustamistaan ja Ukrainan intressejä Nord Streamin suhteen.
Kun Halla-aho on vuosien ajan vaatinut Venäjän energiayhteyksien katkaisemista ja profiloitunut samalla vahvasti Ukrainan asian ajajaksi, hänen asemansa tämän kirjoituksen aiemmassa kaasuputkimiesvertauksessa hahmottuu entistä selvemmin.
Haalarien väri vain vaihtuu.
Heinäluoman edustamassa mallissa putket johtivat Venäjältä Eurooppaan. Halla-ahon edustamassa geopoliittisessa mallissa venäläiset putket katkaistaan, Ukrainan asemaa vahvistetaan ja Euroopan energiataloudellinen painopiste siirtyy länteen.
Suverenistisesta näkökulmasta olennainen kysymys on edelleen sama: missä tässä kokonaisuudessa on Suomen oma, suurvalloista riippumaton etu?
Venäjän narusta Yhdysvaltojen naruun?
Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa Venäjä-suhteeseen on vuosikymmenten aikana rakentunut kokonainen älyllistä keskustelua terrorisoiva ja osallistujia vähättelevä sanasto.
Puhutaan suomettumisesta, rähmällään olemisesta, hännystelystä ja hyödyllisistä idiooteista.
Jo tämän sanaston historia on kiinnostava.
”Suomettuminen” ei alun perin ollut suomalaisten itsestään käyttämä käsite. Saksankielinen Finnlandisierung vakiintui kylmän sodan aikana erityisesti Länsi-Saksan poliittiseksi lyömäaseeksi, jolla Suomen asemaa käytettiin varoittavana esimerkkinä liian pitkälle menevästä mukautumisesta Neuvostoliittoon. Suomessa käsite koettiin loukkaavaksi.
Myöhemmin suomalaiset omaksuivat ulkopuolelta annetun pilkkanimen osaksi omaa poliittista kieltään – ja alkoivat käyttää sitä toisiaan vastaan.
Tämä on nykyisen keskustelun kannalta kiinnostavaa.
Venäjä-suhteeseen liittyvälle, väitetylle alamaisuudelle on Suomessa valmis historiallinen sanasto. Yhdysvaltoihin kohdistuvan poliittisen, sotilaallisen tai taloudellisen riippuvuuden kuvaamiseen vastaavaa vakiintunutta ja yhtä latautunutta käsitteistöä ei juuri ole.
Miksi riippuvuus Venäjästä nähdään lähes määritelmällisesti vaarallisena, mutta riippuvuuden kasvattaminen Yhdysvalloista voidaan esittää turvallisuuden lisääntymisenä?
Miksi Moskovan etujen myötäily on Suomessa häpeällistä, mutta Washingtonin etujen ja Suomen etujen yhtäläisyyttä voidaan pitää lähes itsestäänselvyytenä?
Suomen etu ensin
Maailma on muuttunut moninapaisemmaksi. Yhdysvaltojen, Kiinan, Venäjän, Intian ja muiden valtakeskusten intressit risteävät yhä useammalla alueella.
Pienen valtion kannalta olennaista on ymmärtää yksi yksinkertainen asia:
Yksikään suurvalta ei harjoita ulkopolitiikkaansa Suomen vuoksi.
Venäjä ajaa Venäjän etua.
Yhdysvallat ajaa Yhdysvaltojen etua.
Kiina ajaa Kiinan etua.
Suomen tehtävä on ajaa Suomen etua.
Suverenismi tarkoittaa viimeisintä vaihtoehtoa.
Itsenäinen monenkeskisyys tarkoittaa mahdollisimman laajoja suhteita, kaupankäyntiä erilaisten valtioiden kanssa, keskusteluyhteyksien säilyttämistä myös erimielisyyksien aikana sekä jokaisen suuren ulko- ja turvallisuuspoliittisen ratkaisun arvioimista ensisijaisesti Suomen näkökulmasta.
Se ei tarkoita Venäjän valitsemista Yhdysvaltojen sijasta, vaan koko tällaisen valintapakkoon perustuvan ajattelun torjumista.
Suurvaltojen välisessä köydenvedossa Suomen etua ei määritellä kummassakaan narun päässä. Se määritellään Suomessa.
Suomen itsenäisyyden kannalta vaarallinen ajatus ei ole vain se, että meidän pitäisi kulkea Moskovan talutusnuorassa. Yhtä vaarallinen on ajatus, että siitä vapautuminen edellyttäisi Washingtonin talutusnuoran hyväksymistä.
Aidosti suomenmielisen ulkopolitiikan mittari ei ole se, kuinka uskollisesti Suomi seuraa yhtä suurvaltaa toista vastaan.
Sen mittari on Suomen kyky tehdä ratkaisuja, jotka palvelevat Suomea myös silloin, kun ne eivät miellytä yhtäkään suurvaltaa.
Moninapaisessa maailmassa Suomen paikka ei ole köyden kummassakaan päässä. Suomen pitää pitää oma päänsä.
Kimmo Kautio
Vapauden liiton 2. varapuheenjohtaja
Hämeenlinna
